Myrtinlehtipomeranssi, Citrus myrtifolia
© C. Jacquemond / INRA

Sukaattisitruunoita tiedetään viljellyn Mesopotamiassa 4000 vuotta eaa. Useimmat muut sitrukset ovat kotoisin Koillis- tai Kaakkois-Aasiasta ja niistä löytyy ensimmäinen kirjallinen maininta sanskritin kirjallisuudesta noin 800 vuotta eaa. Sitrushedelmien varsinainen viljely alkoi Kiinassa noin 500 vuotta eaa. Ensimmäinen Eurooppaan saapunut sitrushedelmä oli sukaattisitruuna, joka tuli Aleksanteri Suuren sotajoukkojen mukana n. 325 eaa. Aluksi sitä käytettiin hajusteena ja vasta myöhemmin ravinnoksi. Roomalaisten pidoissa tiedetään nautitun sukaattisitruunan lisäksi myös sitruunoita ja appelsiineja, mutta nämä olivat kuitenkin kalliita provinsseista  tuotettuja erikoisuuksia. Roomalaiset saivat sitruunan ja appelsiinin kasvamaan ja pysymään hengissä, mutta ne eivät vielä tuohon aikaan tuottaneet Roomassa hedelmiä.

Arabivalloittajat toivat mukanaan paljon uusia asioita Eurooppaan. Heidän mukanaan levisi  pomeranssi Välimeren alueelle 900 - 1100 -luvuilla. Sitruuna saapui Eurooppaan ristiretkien mukana. Sitä tiedetään viljellyn Sisiliassa 1000-luvun paikkeilla ja Espanjassa vuodesta 1150. Suuret löytöretket laajensivat paitsi maailmankuvaamme myös ruokavaliotamme. Limetit ja appelsiinit saapuivat kauppiaitten mukana kaukoidästä 1500-luvun alkupuolella. Viimeisenä Eurooppaan tuli mandariini vasta 1800-luvun alkupuolella. Mandariini on sittemmin tullut hyvin suosituksi ja jatkuvan jalostuksen kohteeksi. Ranskan viljelykasvien tutkimuslaitoksen koeasemalla Korsikassa kasvaa yli 240 erilaista mandariinipuuta.

Sitrusten kasvattamista vaikeuttaa se, että lähes kaikki sitrushedelmät risteytyvät sekä tuuli- että hyönteispölytyksen avulla helposti keskenään. Sitrushedelmän siemenestä ei sen takia aina kasva emokasvinsa kaltaista tainta.  Sitruskasveja on tämän vuoksi kautta aikojen lisätty aluksi pistokkaista ja myöhemmin varttamalla. Varttamiseen on turvauduttu myös koska osa risteymistä on hyvin arkoja kasvitaudeille ja niiden oksia on vartettu kiinni sellaisten kasvien juuriin, joiden tiedetään olevan taudinkestävä.  Lähes kaikki nykyisin myytävät appelsiinien ja mandariinien kauppalajikkeet on vartettu sellaisten pomeranssien ja limettien juuriin joiden taudinkestävyys tunnetaan.  Nykyisin yleisin sitruskasvien lisäämistapa on silmujen varttaminen. Taimitarhat myyvät keväisin silmuisia oksia. Silmut vartetaan terverunkoiseen kasviin tehtyihin viiltoihin.  Yhä laajemmalle leviää kasvien monistaminen kloonaamalla. Kloonaus on nopein ja edullisin tapa lisätä terveitä taimia, varsinkin kehitysmaaolosuhteissa.

1. Espanja 2. Etelä-Afrikka 3. Yhdysvallat (appelsiineja ja greippejä) 4. Turkki

5. Argentiina 6. Kiina 7. Meksiko  8. Marokko

2. Venäjä 3. Yhdysvallat (appelsiinituoremehua, sitruunoita, limettejä ja mandariineja) 4. Kanada 5. Japani

6. Ukraina 7. Honkong 8. Malesia 9. Sveitsi 10. Indonesia

Appelsiinituoremehun suurimmat tuotantoalueet ovat Sao Paulo, Brasilia ja Florida, Yhdysvallat. Tuoremehun suurimmat kuluttajat ovat Yhdysvallat, EU, Kanada, Venäjä ja Japani.

Uutena piirteenä on sitrushedelmien viljelyyn viime vuosina tullut mukaan se, että suurimmissa kuluttajamaissa Pohjois-Amerikassa ja Euroopassa sitrusten sesonki on tullut ympärivuotiseksi eteläisen pallonpuoliskon kasvaneen tuotannon ansiosta. Kun vielä on kehitetty uusia myöhään kypsyviä lajikkeita alkavat etelän  sadon ensimmäiset hedelmät kypsyä Brasiliassa, Argentiinassa, Angolassa ja Etelä-Afrikassa ennen kuin pohjoisen viimeiset lajikkeet on korjattu. Puolen vuoden kuluttua tilanne on päinvastainen.

On syytä muistaa, että tärkeimpien sitrusten (appelsiinien, mandariinien, sitruunoiden ja useimpien greippien) satokausi ajoittuu aina paikalliseen talveen ja varhaiskevääseen. Täysin trooppisten alueiden kasvit (pomelot, osa limeteistä ja eräät greipit) muodostavat tästä poikkeuksen. Muutamilla pomeloilla on neljä satokautta vuodessa. Joitain limettejä poimitaan ympäri vuoden kuukauden välein.

Sitrusten luokittelua vaikeuttaa sitruslajien helppo risteytyminen. Risteymiä on syntynyt ja syntyy koko ajan. Uusia lajikkeita myös jalostetaan jatkuvasti haluttujen ominaisuuksien (siemenettömyys, mehukkuus ja raikas maku) lisäämiseksi. Rajanveto vähäisen muunnoksen ja kokonaan uuden lajikkeen tai lajin välillä on sitrusten kohdalla toisinaan hyvin vaikeaa ja vaatii vanhempia lajikkeita tutkittaessa uusinta kromosomitekniikkaa. Tunnetuimmat luokitukset ovat yhdysvaltalaisen W.T. Swinglen (1943) ja japanilaisen T. Tanakan luokitukset (1966). Swingle oli ”yhdistäjä.” Hän luokitteli kaikki sitrukset 16 lajiin ja niiden alalajeihin. Tanaka oli ”erottelija.” Hänen kasviopissaan on 159 eri sitrushedelmää. Tämä esitys on yhdistelmä molempia. Perusjaottelu kahdeksaan pääryhmään (limetit, pomeranssit, pomelot, sitruunat, sukaattisitruunat, greipit, mandariinit ja appelsiinit) noudattaa Swingleä. Jaottelu alaryhmiin niiden sisällä noudattelee Tanakaa. Näillä sitrussivuilla esitellään valokuvan kera noin 150 eri sitrushedelmää. Lisäksi mainitaan toiset 100 näiden läheistä sisarlajiketta.

Sitrussivujen ryhmittely on kuitenkin tekijän oma ja siinä on otettu huomioon alan viimeisimpiä, mm. DNA-tekniikkaan perustuvia tutkimuksia. Sitrussivujen jaottelu perustuu joskus myös pelkkään  käyttötarkoitukseen. Esimerkiksi limetit eivät ole yksi yhtenäinen ryhmä, vaan kokoelma useita ruoanlaitossa limettien tapaan käytettyjä  sitrushedelmiä. Sama koskee sitruunoita. Täysin yhtenäisiä ryhmiä ovat vain pomelot, greipit ja appelsiinit, joissa kussakin on vain yhden lajin tai risteymän muunnoksia ja lajikkeita.

Jokaisesta sitrushedelmästä on ensin mainittu sen latinankielinen nimi. Kasvin täydelliseen tieteelliseen nimeen kuluu auktori, henkilö, joka on kuvannut ja nimennyt kasvin. Nimi on mainittu laji- ja alalajinimien jälkeen. Viljelylajikkeilla ei yleensä ole auktorinimeä. Joihinkin nimiin kuuluu kaksi auktoria. Silloin vanhin on ensin suluissa ja toinen, joka määritelmää on myöhemmin täsmentänyt, on suluissa olevan nimen perässä.  Auktorin nimi esitetään usein lyhennettynä. Vain Carl von Linnéstä käytetään pelkkää alkukirjainta (L.). Varmuuden vuoksi on latinankielisestä nimestä annettu yleisimpiä  muiden auktorien versioita eli synonyymejä. Sitten on mainittu suomenkielinen nimi tai tekijän ehdotus nimeksi. Nimeä seuraa lyhyt  luonnehdinta ja maininta hedelmän eri käyttötavoista. Tunnetuimmista päälajikkeista on annettu joitain nimityksiä myös muilla kielillä tietäen hyvin että nimien kirjo on mittava ja alueelliset erot suuria.

Uutta tutkimusta

 

Aikamme botanisteista D. J. Mabberley ansaitsee oman lukunsa sillä hän on esittänyt aivan uuden jaottelun paitsi Citrus-sukuun kuluville hedelmille, myös muille lähisuvuille. Hänen tutkimuksessaan³ australialaisista kotoperäisistä sitrushedelmistä hän sijoittaa kaikki nämä aiemmin Microcitrus ja Eremocitrus sukuihin jaotellut lajikkeet sukuun Citrus. Yllä mainittuihin ja omiin tutkimuksiinsa perustuen D.J. Mabberley on tehnyt 1998 esityksen⁴ syötävien sitrushedelmien uudeksi luokitukseksi. 

1. Citrus medica, sukaattisitruuna, jonka jälkeläisiä ovat 2. Citrus maxima, pomelo, jonka jälkeläisiä ovat

1. Citrus x aurantium (pomelo x mandariini), pomeranssit ja appelsiinit, joista pomeranssi on perinyt enemmän pomelon ja appelsiini enemmän mandariinin ominaisuuksia.
2. Citrus x paradisi (pomelo x appelsiini) greippi
3. Citrus x sinensis, kaikki appelsiinin ja mandariinin risteymät. Näihin sisältyvät sekä tangelot, tangeriinit että näiden uudemmat takaisinristeytykset.

3. Citrus reticulata, mandariini, joka sisältää kaikki mandariinilajikeet kuten tangeriinit, satsumat ja klementiinit. D.J. Mabberleyn mukaan: "Tämä järjestelmä on käyttökelpoinen niin botanisteille kuin kasvattajille."

 
 

 

X voi viitata yhteen kasviin: Citrus sinensis x reticulata kertoo, että kyseessä on appelsiinin ja mandariinin risteymä. Merkintä voi viitata myös kokonaiseen sukuun: Citrus x paradisi on joskus käytetty greippien lajimerkintä ja kertoo, että ne ovat jalostettuja (appelsiinin ja pomelon) risteymiä, joita ei sellaisenaan esiinny luonnossa.

The Citrus Industry, Volume 1: History, World Distribution, Botany and Varieties.

D.J. Mabberley: The Plant-Book, Second edition, Oxford University Press © 1997,  858 pp.

SRA - INRA - CIRAD Répartition des variétés par espèces, 2003