Armi (Villiniityn Adalmiina) tuli meille hieman sattuman kautta.
Olin aina ollut vannoutunut kissaihminen, kunnes työpaikallani Mustissa ja Mirrissä koiranpentukuume iski.
Kävin katsomassa russelin pentuja, ja koikerhondje-pentuja, tiesin siis jo haluavani pienen ja reippaan koiran.
Russeleiden ja koikkereiden ulkonäkö miellytti minua kovasti, mutta molempien rotujen vilkkaus
suorastaan kauhistutti
Eräänä päivänä kuin tilauksesta kauppaan asteli pieni nainen pienen valkokirjavan koiran kanssa.
"Inkku tarvis sampoota ja näyttelyhihnan!" Siinä oli ensitapaamiseni tanskalais-ruotsalaisen
pihakoiran ja Helin kanssa.
Sen jälkeen se olikin menoa...
Alkuun Armin päätarkoituksena oli olla seurakoirana ja lenkkikaverina.
Asiat riistäytyivät kuitenkin pian käsistä.
Jo ensimmäisessä näyttelyssä tuli mukavasti menestystä, joten oli ilmoittauduttava heti seuraavaan,
ja pian näyttelytoiminta vei mennessään.
Armi oli pentuna "luonnon villilapsi".
Tottelevaisuuden ja tarkkaavaisuuden kanssa oli toivomisen varaa, joten ilmoittauduimme pentujen käytöskurssille,
ts. alokastokoon.
Agilityn alkeet ovat myös tulleet tutuiksi kesän -09 aikana.
Jossain vaiheessa mielessäni alkoi pyöriä ajatuksia...
...Armi on rotumääritelmän mukainen ja mukavan luonteinen... haluaisin toisen koiran...
mitäs jos se olisikin Armin oma pentu...
Kipin kapin kasvattajakurssille, kennelnimeä hakemaan, Armi terveystutkimuksiin...
Nyt kaikki viralliset asiat ovat kunnossa; kasvattajakurssi on suoritettu
ja kasvattajasitoomus allekirjoitettu, kennelnimi anottu ja saatu, ja Armi kuvattu terveeksi.
Armin tuleva sulhanenkin on vahvistusta vaille valittu.
Tulevaisuuden haaveena on toinen (ja kolmas ja neljäs...) pihakoira, mieluiten Armin jälkeläinen.
Ihannetilanne olisi, jos saisin laitettua tästä ensimmäisestä pentueesta lupaavan narttupennun sijoitukseen,
ja tämän pennusta voisin jättää pennun kasvamaan kotiin.